No ei vi**u mistään!
Tää byrokratiaviidakko ja sairaan ihmisen kyykyttäminen ja nöyryyttäminen alkaa jo tulla korvista ulos. Auta armias jos tässä utopisessa yhteiskunnassa, jota Suomeksi niin saatanan ylpeänä kutsumme, sairastuu. Ei ei ei, siinä vaiheessa byrokraatit ja päättäjät heristävät sormiaan valtaistuimelta käsin ja vetoavat veroihin ja työmarkkinoihin ja tuotantotehokkuuteen ja muuhun paskaan, jota käytetään aseena valmiiksi ihmisarvonsa menettäneitä sairaita kohtaan.
Sairaudellahan siis tarkoitetaan jotain konkreettisesti nähtävissä olevaa asiaa. Mielenterveysongelmista ei puhuta. Eihän ne ole mitään sairauksia, eihän? Ikävä tuoda totuus julki, mutta kyllä vain, mielenterveyden poikkeamat ovat sairauksia. Millä tapaa? En edes yritä selittää. Ottakaa itse selvää. Ja miksikö en jaksa selittää? Koska teen sitä koko ajan. Selitän selittämästä päästyäni, väännän rautalangasta ja joillekin voisin jo näyttää tilastoja, piirakkamalleja, muutaman PowerPoint-esityksen ja vielä vanhojen hyvien aikojen kunniaksi voisin vaikka tehdä kaikki esimerkit helposti luettaville kalvoille, jotka sitten piirtoheittimeltä heijastaisin valkokankaalle, josta kaikki saavat ottaa omat pikku muistiinpanonsa ylös.
Virastot ja viranomaiset pistävät yksilön tekemään asiat puolestaan. Mulla ei riitä enää edes sormet ja varpaat yhteensä laskemaan niitä kertoja, joina oon kironnut vittua ja saatanaa juostessani virastojen välillä nippu papereita kainalossa, joista osa pitää toimittaa yhteen paikkaan, osa toiseen ja vielä pari nippua muutamalle eri taholle. Ja niitä ei osata tulkita. Niistä lähetellään lisää lippuja ja lappuja täytettäväksi ja selvitettäväksi. Jokainen byrokratian kynsiin joutunut varmasti tietää mistä puhun. Homma on uuvuttavaa, siinä sivussa kun pitäisi jaksaa vielä elää.
Mistä tuleekin huikean hyvä aasinsilta siihen avun saamiseen. Virallisten asioiden hoitamiseen en ole saanut vielä apua. Kuka esimerkiksi tietää pilkuntarkasti miten TE-toimiston agendat toimivat? Mulla ei nimittäin ole mitään hajua kun ei kukaan ole kertonut ja auttanut. Aina sanotaan vaan, että ilmoittaudu työnhakijaksi tai lähetä se-ja-se lappu sinne-ja-sinne, mutta valitettavasti mulla ei ole pienintäkään aavistusta mitä varten lähettelen niitä lippusia ja lappusia. Kun ei kukaan kerro. Ja kun kysyn en saa vastausta.
Uudenvuoden aatonaattona istuin TYKSin päivystyksessä psykiatrisella puolella itsetuhoisuuden vuoksi. Siellä henkilökunta otti mun hädän tosissaan, auttoi mut paikalle ja toivat vielä iltapalaakin siinä lääkäriä odotellessani. Mukavat hoitajat juttelivat ja tukivat. Sääli vain, että sitä juttelua ja tukea sain vasta sitten kun olin uhannut tappaa itseni. Apua kuitenkin sain. Mut ohjattiin psykiatrille, joka kirjoitti lähetteen eteen päin. Nyt saan hoitoa. Tämä hoidontarve ei kuitenkaan riitä Kelalle, TE-toimistolle tai muille virastoille. Terapiaa saan, mutta mun pitäisi pystyä pysymään työkykyisenä. En siis saa hetkeäkään hengähtää, kerätä itseäni ja mahdollisesti edesauttaa omaa paranemisprosessiani. Yhteiskunta ajaa itsetuhoisuuteen. Luulisi, että loogisin vaihtoehto olisi saada sairaat ihmiset mahdollisimman nopeasti hoidon piiriin, auttaa virallisissa asioissa ja auttaa henkilöä parantumaan, jotta kyseinen yksilö pääsisi mahdollisimman nopeasti takaisin kiinni työelämään. Mutta ei.
Jos olet yksi niistä, joka haluaisi kovin avata sanaisen arkkunsa ja muistuttaa, että oma asenne ja oma motivaatio ovat avainasia paranemiseen ja työkyvyn säilyttämiseen; Joka ikinen, siis JOKA IKINEN mielenterveyden häiriöstä, fyysisestä sairaudesta tai muusta työkykyä heikentävästä tilasta kärsivä henkilö on erittäin tietoinen tästä. Keneltä nimittäin löytyy voimia ja asennetta? No meiltä sairailta syöpäläisiltä, jotka joutuvat päivittäin kokemaan sairautensa mukana tuoman häpeän ja stigman, joista huolimatta joudumme suoriutumaan sekä arkielämän haasteista että byrokraattien marionettileikeistä.
Ei mulla tänään muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti