Syvillä vesillä

Mun piti tehdä seuraava teksti jostain kevyestä aiheesta ja liittää mukaan paljon kuvia, mutta tänään on hiukan liian synkkä päivä sellaiselle. Enkä ole jaksanut siirtää kuvia kameralta koneelle ja muokata niitä... Heh.

Tämä saa riittää.

Tänään sain äidiltä viestin, että nimeltämainitsematon sukulaiseni on nukkunut pois aamulla Suomen aikaa. Henkilö ei siis ole Suomessa. Get it? Joo. Pitkän taistelun jälkeen koitti aika lähteä ja täytyy sanoa, että olen aika häkeltynyt. Ensinnäkin sen takia, että mun piti mennä käymään joko yksin tai isoäitini kanssa pitkällä reissulla päiväntasaajalla sanomassa terveppä terve, mutta nyt on sellainen aika käsillä ettei tätä matkaa noin vain tehdäkään. Toisekseen (tästä saan aika kätevän aasinsillan) siksi, että mun piti kirjoittaa blogiteksti siitä miten epäreilua on, että mä en saa rauhassa hajoilla omaa mielenterveyttäni ilman, että kärsin huonosta omatunnosta ja ilman morkkista. Nyt musta tuntuu, että en todellakaan voisi kärsiä pieneltä tuntuvista ongelmista sukulaisen koettua vuosien tuskan ja lopulta nukkuvan pois, poissa omasta kodistaan jättäen maailman ihanuudet ja kamaluudet taakseen.

Alkuperäinen suunnitelma tekstiin oli katkeranmakuinen, muita syyllistävä marttyyrimainen avautuminen siitä, miten mun on aina pitänyt kokea alemmuutta ja syyllisyyttä mieleni oikuista ja siitä, etten pysty aina hallitsemaan niitä. Hallitsemattomuus saa aikaan pelkoa, joka johtaa niihin surullisenkuuluisiin paniikkikohtauksiin ja ahdistukseen, joka lamauttaa koko kehon ja mielen eikä anna tilaa muille tunteille. Äiti välitti minulle viestin tältä edesmenneeltä sukulaiselta, joka sai kyyneleet silmiin. Viesti oli kaunis ja sai minut jälleen kerran pistämään asioita perspektiiviin. Olen oman itseni herra ja loppupeleissä millään muulla ei ole merkitystä. Aika täällä on lyhyt ja voi päättyä koska vain.

En tämän enempää näpyttele tähän merkintään, sillä sanat ovat aika vähissä. Voimia kaukomaille ja kotopuoleen kaikille rakkaille.

Palaillaan, Laura out.

♥

Väärinymmärretty teini

Terve.

Luin ihan mielettömän hyvän artikkelin Crackedista, jossa avataan hyvin masennusta ja sen ymmärtämistä. Suosittelen lukemaan, vaikka englanniksi onkin, sillä jotkut asiat voivat tulla täysin uutena tietona joillekin ihmisille. Yksi pointti oli se, että masentuneet ihmiset eivät todellakaan ole aina surullisia ja ryve siellä kuuluisissa pohjamudissa. Osittain totta. Itselläni masennus oireilee jatkuvana surun tunteena ja hajamielisyytenä. Tämä suru nakertaa koko ajan, vaikka olisin vilpittömästi jostain asiasta iloinen. Mutta en todellakaan ole se indieleffan melankolinen ja mystinen protagonisti, jolle mikään ei tuo nautintoa tai iloa. Harvemmin masentuneesta ihmisestä edes tietää tämän olevan masentunut. Tuo surkeuden perikuva ja hiljainen sulkeutuja on vain populaarikulttuurin romantisoitu mielikuva mielenterveysongelmista. Ihan kuin olisi siistiä olla masentunut.

Yhyy.

Siitä saadaankin aasinsilta seuraavaan: mielenterveysongelmat ovat siistejä. Teinivuosina oli niin mielettömän coolia olla masentunut. Viiltely oli se juttu ja yleinen itsetuhoisuus nostivat sosiaalista statusta. En tiedä miten asian laita on nykyään yläkouluikäisten keskuudessa, mutta onhan tuo nyt suoraan sanottuna naurettavaa pelleilyä. Tuosta siisteydestä sen nimenomaan huomaa kuinka huonosti mielenterveysongelmiin pureudutaan ja miten vaikeaa niitä on ymmärtää. Itse masennuin juuri niinä pahimpina teini-iän vuosinani, jolloin muutenkin koko elämä menee mukkelismakkelis ja vanhemmat ei tajuu ja mä oon niin väsynyt. Mutta en kyllä millään tapaa nähnyt masennuksessani mitään siistiä. Johtunee siitä, etten edes tiennyt olevani masentunut. Teini-iän surut ja mielialanmuutokset (etenkin huonompaan) ovat vain osa murrosikää, joka menee kyllä ohi. Kumma juttu, että omalla kohdallani olen sitten edelleenkin murkku.

Ihmettelin 15-vuotiaana kuinka tämä jatkuva suru, viha ja yleinen turta olo voivat joidenkin mielestä olla siistejä asioita. Pari vuotta sitten tajusin miksi: nämä siistit tyypit eivät tienneet sitä oikeaa tuskaa. En väitä, että tietäisin kuka on masentunut ja kuka ei ole. Väitän, että masennuksen (ja kaikkien muidenkin mielenterveysongelmien) romantisointi on väärin. Olenko nyt yksi niistä siisteistä tyypeistä kun makaan lattialla hyperventiloiden ja repien ranteitani kynsilläni auki? Mahtavaa, vihdoinkin!

Tai vaihtoehtoisesti haaveilen alter-egosta.

Toisaalta mistä sitä voi tietää, onko teini masentunut vai hakeeko vain lauman hyväksyntää ulkoisilla tekijöillä. Paha sanoa ellei teini tätä itse kerro. Minä en ainakaan kertonut ja se kostautui. Sain hoitoa, mutta en sinne vapaaehtoisesti mennyt. Tässä sitä ollaan, aikuisiässä vasta aloittamassa toipumista. Jos voisin tavata teini-ikäisen minäni, ottaisin kunnolla rinnuksista kiinni ja sanoisin, että olet just hyvä noin ja jos joku on hätänä niin kerro siitä. Tai sitten pudistaisin häpeissäni päätäni ja toteaisin, että tämä on menetetty tapaus jo vuosikausia sitten. Hehe.

No ei. Älkää olko tyhmiä ja olkaa ihania. Joohan? Pahoittelen nihkeää tekstiä, ei oikein tahdo nyt irrota mitään galakseja räjäyttävää.

Laters.

♥

Ja niin minä en pahoittanutkaan mieltäni

Tapahtui tänään:

Mun piti kirjoittaa hirvittävän diippiä ja analysoivaa tekstiä masennuksesta ja siitä, miten herkästi se sekoitetaan mielensä pahoittamiseen ja teiniangstiin. Vieläkin vähän tekisi mieli, fiilis on jostain syystä jossain maan uumenissa, mutta ei jaksa. Höhö. Tekisi mieleni:

Mutta oon liian väsynyt riehumaan pahaa oloa pois. Anyway, kelailin tänään töissä piiitkän sepustuksen pahasta olosta ja sen handlaamisesta. Olo oli jostain syystä muutenkin suhteellisen huono, sydän tykytti koko aamupäivän eikä keskittymisestä tahtonut tulla mitään. Lähdin töistä bussilla ja muutaman pysäkin jälkeen bussiin köpötteli pieni mummo kävelysauvojen kanssa. Bussi oli melko täynnä ja täti jäi mun kohdalla pälyilemään bussin perältä istumapaikkaa. Kun katseet kohtasi hymyilin mummolle ja siirsin reppuni pois viereiseltä istuimelta ja mummo päätti istua siihen mun viereen.
"No, mä nyt sitten istun tähän", se sanoi ja hymyili mulle aurinkoisesti. Totesin, että istu vaan, ei se mua haittaa. Mummo siihen, että ihmeen täyttä tähän aikaan päivästä vaikka koulutkin on jo alkanut. Ja melkein sataa, mutta ei onneksi ihan. Mukavaa kun on vihdoinkin lämmin keli. Hetken aikaa höpöteltiin tavalliseen suomalaiseen tapaan säästä. Ajattelin, että juttu jää siihen, niin kuin meillä suomalaisilla on tyylinä tehdä.

"Kiva, että aurinko paistaa."
"On joo".
*hiljaisuus*

You know. Mutta jotenkin onnistuttiin sen lyhyen kymmenen minuutin matkan aikana ohjata jutustelua säästä ilmastonmuutokseen, ilmastonmuutoksesta mummon lapsuuteen. Mummo hymyili koko sen ajan niin iloisesti, että melkein itku pääsi. Selittämättömän huono päivä kääntyi hetkellisesti hyväksi kun sai kuulla vanhan ihmisen höpöttelyjä ihan niistä näistä. Mummo sanoi, että hän on valtavan kiitollinen lapsuudestaan vaikka sotien jälkeen ihmisillä ei ollut käytännössä ottaen mitään omaisuutta. Kesät olivat lämpimiä, jos jotain ei ollut niin se tehtiin ja perhe oli suuri, mutta rakastava ja lämmin. Lapsenlapsetkaan eivät kuulemma usko, kun hän kertoo mitä kaikkea lapsuusmuistot pitävät sisällään.

Kerroin, että oma mummoni on kirjoittanut novellikokoelman (Outo uni), jossa on fiktiivisten novellien lisäksi joitakin mummon lapsuudenmuistoja tiivistettynä lyhyiksi tarinoiksi. Ennen novellikokoelman valmistumista mummo luki joitakin tarinoita minulle ääneen ja kysyi mielipidettäni. Minä aikuisena ihmisenä nautin valtavasti siitä, että mummo vieläkin lukee minulle tarinoita ja kertoo vieläpä lapsuudenmuistojaan niin yksityiskohtaisesti. Täti vieressäni hymyili ja sanoi, että niitä pitääkin kuunnella. Käski kuunnella tarinoita, luontoa ympärillä ja imeä niistä energiaa itseensä.

Mummon pysäkki alkoi lähestyä ja noustessaan ylös hän totesi mulle vielä, että olet varmaan saman ikäinen kuin mun lapsenlapset. Ihanaa! Hyvää kesän jatkoa sulle ja kaikkea hyvää elämään.

Mummo jäi pois bussista ja mä jäin istumaan vielä muutaman pysäkin ajaksi leveä hymy huulilla. Suunnitelmat supersyvällisestä blogitekstistä lensivät taivaan tuuliin. Ehkä seuraava sitten.

♥

Kreisiä

Mä olen tässä jo hyvän tovin harkinnut blogin aloittamista, mutta aina muka tulee joku syy etten sitten aloitakaan. En keksi aihetta, nimeä, en kuitenkaan saa lukijoita, esiinnynkö omalla henkilöllisyydelläni vai en, onko mun elämä muka niin jännittävää että joku jaksaisi erikseen etsiä tämän ja lukea mun lätinöitä... Ei sillä tosin niinkään väliä tuleeko niitä lukijoita vai ei, tää koko juttu on ehkä enemmänkin omien ajatusten purkamista varten.

Lifestyle on ehkä se juttu. Niin kuin miljoonalla muullakin blogilla. Nimi Mending Mental kuvaa ehkä lähinnä mua itseäni parhaiten. Olen jo jonkin aikaa kuumotellut blogia, joka käsittelisi mielenterveyttä ja onnellisuutta. Ajattelin ensiksi aloittaa blogin, joka käsittelee vaikeaa masennusta sekä paniikki- ja syömishäiriöstä toipumista täysin nimettömänä, mutta totesin että aihe olisi itselleni liian vaikeaa ja diippiä kirjoitettavaa joka postaukseen. Ehkä halusin aloittaa nimettömänä ja kasvottomana sen takia, että en ollut vielä päässyt sopuun sen asian kanssa, että olen mielenterveysongelmista kärsivä henkilö. Mutta kun pohtii pidemmälle niin onhan mun elämässä muutakin sisältöä kuin masentuneena pohjamudissa rypeminen. Esim kissat. Ja ruoka. Ja ihana aurinkoinen kesäsää josta nautin omaan kämppään sulkeutuneena. Hehe.

No ei, nautin monista asioista ja sitä haluankin ehkä alkaa avaamaan ihmisille, jos jotakin kiinnostaa lukea tätä. Vaikka sairastan masennusta ja kärsin serotoniinin puutteesta, on mun ja monen muun masentuneen ihmisen arjessa kaikkea muutakin. Kaikkea ihanaa, vaikka se ihana monesti unohtuukin kun joinakin päivinä pelkkä sängystä ylös pääseminen on valtava saavutus.

Jotenkin hankala vaan aloittaa tätä. Sain aika ison buustin aloittaa nyt sillä olo on edelleen aika hutera ja vetelä eilisen paniikkikohtauksen jäljiltä. Tää auttaa kohottamaan mieltä, edes vähän. Eilen illalla poikaystävä sai pitää musta kiinni ja kestää mun huutoitkua ja tärinää ja hyperventilaatiota. Se on muuten maailman ihanin mies kun se siltikin jaksaa rakastaa mua ja ottaa kädestä kiinni ja pussata päälaelle ja höpistä ällösöpöyksiä mulle päivät pitkät. En vaan voi sille mitään, että jatkuvasti pahoittelen ja pyytelen anteeksi sitä, että oon "hullu" ja toistelen jatkuvasti lauseita kuten "miten sä kestät mua" ja "ei sun tarvii katella tällasta" ja "mä niin rakastan sua mut pelkään että sä et mua". Huoh.

Ehkäpä olo kohenee kun meen pesemään pyörän, joka käytiin ostamassa mulle kuukausi sitten (siellä se lojuu häkkivarastossa rakennuspölyn ja ruosteen peitossa), käyn pyöräilemässä jokirannassa ja meen aikaisin nukkumaan kissa kainalossa, valmiina ensi viikon työputkeen. Parasta terapiaa! Ja dudet, te joilla arjen pyörittäminen on vaikeaa ja päivän kohokohta on postin kolahtaminen luukusta ja tärisevin käsin laskujen avaaminen: aikatauluttakaa joku kiva arkirutiini! Kohottaa todistetusti mielialaa.

Palaillaan, toivottavasti joku kiinnostui.

♥

Ps. Kissojen tassut on maailman suloisin asia. Tässä Nyytin tassu tänään. Pur.