Mun piti tehdä seuraava teksti jostain kevyestä aiheesta ja liittää mukaan paljon kuvia, mutta tänään on hiukan liian synkkä päivä sellaiselle. Enkä ole jaksanut siirtää kuvia kameralta koneelle ja muokata niitä... Heh.
 |
| Tämä saa riittää. |
Tänään sain äidiltä viestin, että nimeltämainitsematon sukulaiseni on nukkunut pois aamulla Suomen aikaa. Henkilö ei siis ole Suomessa. Get it? Joo. Pitkän taistelun jälkeen koitti aika lähteä ja täytyy sanoa, että olen aika häkeltynyt. Ensinnäkin sen takia, että mun piti mennä käymään joko yksin tai isoäitini kanssa pitkällä reissulla päiväntasaajalla sanomassa terveppä terve, mutta nyt on sellainen aika käsillä ettei tätä matkaa noin vain tehdäkään. Toisekseen (tästä saan aika kätevän aasinsillan) siksi, että mun piti kirjoittaa blogiteksti siitä miten epäreilua on, että mä en saa rauhassa hajoilla omaa mielenterveyttäni ilman, että kärsin huonosta omatunnosta ja ilman morkkista. Nyt musta tuntuu, että en todellakaan voisi kärsiä pieneltä tuntuvista ongelmista sukulaisen koettua vuosien tuskan ja lopulta nukkuvan pois, poissa omasta kodistaan jättäen maailman ihanuudet ja kamaluudet taakseen.
Alkuperäinen suunnitelma tekstiin oli katkeranmakuinen, muita syyllistävä marttyyrimainen avautuminen siitä, miten mun on aina pitänyt kokea alemmuutta ja syyllisyyttä mieleni oikuista ja siitä, etten pysty aina hallitsemaan niitä. Hallitsemattomuus saa aikaan pelkoa, joka johtaa niihin surullisenkuuluisiin paniikkikohtauksiin ja ahdistukseen, joka lamauttaa koko kehon ja mielen eikä anna tilaa muille tunteille. Äiti välitti minulle viestin tältä edesmenneeltä sukulaiselta, joka sai kyyneleet silmiin. Viesti oli kaunis ja sai minut jälleen kerran pistämään asioita perspektiiviin. Olen oman itseni herra ja loppupeleissä millään muulla ei ole merkitystä. Aika täällä on lyhyt ja voi päättyä koska vain.
En tämän enempää näpyttele tähän merkintään, sillä sanat ovat aika vähissä. Voimia kaukomaille ja kotopuoleen kaikille rakkaille.
Palaillaan, Laura out.
♥
